Tidigare idag hade jag möjligheten att tala på seminariet Mod att förnya i Tammerfors där skolpersonal från yrkesinstituten i Svenskfinald samlats för att diskutera bland annat reformen, vad som är nytt och vad som egentligen inte är det. Det var en lätt publik att tala inför på så vis, att alla i salen höll med om vad jag hade att säga om de studerandes behov och rättigheter. Men det var en svår publik på så vis, att det inte är deras fel att förändringen som vi behöver se i den utbildningspolitiska diskussionen, inte ännu skett.

De här lärarna, rektorerna och tjänsteinnehavarna som jag träffade idag, de vet redan att yrkesstuderande har en enorm mängd olika slags kompetens: någon har kanske jobbat inom sin bransch tidigare, en annan leder redan sitt egna företag, en tredje saknar totalt intresse för studierna men spelar i finska ishockeylandslaget och vet att den borde skaffa en andra stadiets utbildning. En har en tydligt planerad och utstakade bana med ingengörsstudier och innovationer och högavlönade jobb framför sej, och en annan är helt vilse och har aldrig fått studiehandledning eller reflekterat över vad den vill göra med sitt liv. Någon kom knappt igenom högstadiet men är fantastisk i slöjdsalen, en annan hade 10 som läseämnenas medeltal men är egentligen bäst på att bygga robotar och printa i 3D. Alla de går yrkesutbildning. Alla behöver de helt olika stöd och handledning.

Men tyvärr verkar resten av samhället inte riktigt veta om det. Många av de riksdagsledamöter som fattade beslut om yrkesutbildningsreformen har aldrig varit i ett yrkesinstitut, än mindre själv studerat till ett yrke. Och det märks på diskussionerna, det märks på att jag fortfarande, flera gånger i veckan stöter på vuxna människor som inte har någon koll på vad hälften av årskullen gör efter grundskolan. Som kommer med klumpiga kommentarer om att “Jaaa men det är ju så annorlunda i yrkesutbildningen, det finns ju så många linjer och brancher”.

Men det är inte så där svårt att förstå sej på. Yrkeutbildningen är ett jämlikt utbildningsalternativ efter grundskolan, som öppnar dörrar och ger tillvaron mening för över 50 % av årskullen. Och det är på tiden att resten av samhället inser det.

Hur otroligt viktigt och fint det än var att få vara med i den här dokumentärserien, så kan jag inte låta bli att sitta här och vara besviken över att mindre än en tredjedel av avsnittet om andra stadiet behandlade yrkesutbildningen. Vi tycks ha en rejäl bit kvar på vägen mot en likvärdig yrkesutbildning.

—

Tunti sitten sarja “Koulutuksen uudet kuviot” julkaistiin Yle Areenassa. FSSn kautta olin kommentoimassa toisen asteen koulutusta. Ohjelma nostaa esiin kriittisen tärkeitä asioita, kuten stressi ja mielenterveysongelmat nuorten keskuudessa, korkeakoulupääsy, ylioppilaskirjoitusten korkeampi painoarvo sekä amisreformi ja lyhyesti myös ne valtavat leikkaukset, jotka varjostavat sitä.

Aiemmin tänään kävin puhumassa seminaarissa Tampereella, jonne oli kokoontunut kouluhenkilökuntaa kaikista ruotsinkielisistä ammattiopistoista keskustelemaan amisreformista, kaikesta uudesta ja siitä, mikä ei ole muuttunut. Siinä mielessä helppo yleisö, että he allekirjoittivat kaiken sen, mitä sanoin opiskelijoiden toiveista, vaatimuksista ja oikeuksista. Siinä mielessä vaikea, että tämä ei ollut se porukka, jonka takia Suomen koulutuspoliittinen keskustelu ei ole edelleenkään muuttunut oikeaan suuntaan.

Nämä opettajat, rehtorit ja viranhaltijat tietävät jo, että ammattiin opiskelevien keskuudessa on valtava kirjo erilaista osaamista: joku on jo aiemmin ollut oman alan duunissa, toinen johtaa jo omaa yritystään, kolmannelta puuttuu kokonaan innostus koulusta mutta hän pelaa lätkää Suomen maajoukkueessa ja tietää, että hän tarvitsee myös koulutuksen. Yhdellä on täysin suunniteltu polku insinööriopintoineen, innovaatioineen ja korkeine palkkoineen, toinen on täysin hukassa eikä ole ikinä saanut opinto-ohjausta tai edes päässyt pohtimaan omaa tulevaisuuttaan. Joku pääsi juuri ja juuri peruskoulusta mutta on ihan loistava teknisessä työssä, toisella oli kympin keskiarvo lukuaineissa mutta on parhaimmillaan robottien ja 3D-tulostimien kanssa. Kaikki nämä ovat amiksessa. Kaikki tarvitsevat erilaista tukea ja ohjausta.

Mutta surullisen usein tuntuu siltä, että muu yhteiskunta ei ole edelleenkään tätä ymmärtänyt. Moni niistä kansanedustajista jotka päättivät tästä valtavasta reformista ei ole kertaakaan käynyt ammattiopistossa, puhumattakaan ammattitutkinnon suorittamisesta. Ja sen huomaa keskusteluista. Sen huomaa, kun törmään useita kertaa viikossa aikuisiin ihmisiin joilla ei ole aavistustakaan siitä mitä puolet ikäluokasta tekee peruskoulun jälkeen. Aikuisiin ihmisiin, jotka kommentoivat kömpelösti että “Jaa, mutta onhan se amiksessa niin erilaista, siinähän on niin paljon linjoja ja aloja ja kaikkea”.

Mutta ei sitä ole erityisen vaikeata ymmärtää. Ammattiin opiskelu on tasavertainen koulutusvaihtoehto peruskoulun jälkeen, joka avaa ovia ja antaa elämälle merkitystä yli 50 % ikäluokasta. Ja nyt olisi korkea aika muulla yhteiskunnalla tajuta tämä.

Niin kivaa ja tärkeätä kuin olikin olla mukana tässä dokkarisarjassa, niin minua rehellisesti harmittaa että vähemmän kuin 1/3 jaksosta toisesta asteesta käsittelee ammattiopiskelua. Meillä näyttää olevan vielä vähän matkaa samanarvoiseen amikseen.